Mitä kuuluu peruskoulu?

Ysiluokkalaisen tyttären kommentti tietokoneella tehtävistä koulutöistä pysäytti: "Äiti, saanko tulostaa tuon mun koulutyön sun koneelta? Mä kyllä vähän inhoan näitä koneella tehtäviä isoja töitä, kun kaikilla meidän koulussa ei ole konetta, jolla niitä vois tehdä, eikä se oikein kirjastossakaan onnistu, en mä omasta puolestani, mutta niiden muiden."

 Ensinnäkin, hänen koulutovereissaan todella on heitä, joilla tietokonetta ei ole kotona käytettävissä lainkaan. Kaikki isot koulutyöt on tehtävä kirjastossa, jossa koneet on jatkuvasti varattuja ja ympäristö häiriötekijöitä täynnä. Koneet on varattava etukäteen ja niillä saa olla vain rajallisen ajan yhtäjaksoisesti. Tee siinä sitten tuntikausien kirjallista työtä huolella ja ajatuksella. Ja toisekseen opettajat tahtovat työt printteinä käteensä ja tekevät hyvin selväksi sen, etteivät tulosta oppilaiden töitä kuin äärimmäisissä poikkeustapauksissa eivätkä mielellään silloinkaan. Käsinkirjoitetut työt eivät kelpaa.

Koulussa tehdään paljon töitä älypuhelimia hyödyntäen, mutta näihin töihin järjestyy tarvitsevalle aina käyttöön tabletti. Eikä tarvitse edes kertoa, ettei ole puhelinta tai varaa siihen, aina voi olla akku loppu tms vähemmän leimaavaa. Miksi tietokoneita ei vastaavalla tavalla ole koulun puolesta oppilaille käytössä? Miksi sen kirjaston koneella työnsä tekevän on vielä maksettava tulostuksesta kirjastolle?

Tasa-arvoon peruskoulussa on vielä todella pitkä matka ja opetussuunnitelmia tehtäessä on unohtunut päättäjiltä ja opettajilta se, että kynästä ja paperista luopuminen väkisinkin syrjäyttää osan oppilaista jo peruskouluvuosina. Vaikka eletään digiajassa paperittomien toimistojen keskellä, ei kaikilla tosiaan ole kotona tietokonetta.

Perusopetuksen oppilaiden tasa-arvoon on törmännyt paikallisessa kuntapolitiikassa terveysnäkökulmastakin. Omat koululaiseni ovat oppilaina kaupungin kolmessa eri (sisäilmaongelmaisessa) koulussa, neljästä koululaisestani kaksi oireilee. Kaikkien lasten kouluista pahiten oireilevat on siirretty väistötiloihin ja loput sinnittelevät miten kuten tiloissa, joista löytyy ongelmaa toisensa jälkeen. Suuressa viisaudessaan kaupunkimme päättäjät nimittäin päättivät, että vain ne ne pahiten oireilevat lapset, joiden vanhemmat siirtoa vaativat, siirretään puhtaisiin tiloihin. Ymmärrän kustannuskysymyksen tässä hetkessä, mutta en mitenkään voi käsittää tätä venäläistärulettia lasten ja henkilökunnan terveydellä. Terve oppimisympäristö toimivine ilmanvaihtoineen ja sopivine äänimaailmoineen kuuluu kaikille oppilaille. Ei vain niille, joiden vanhemmat kovaäänisimmin vaativat.

Haluan nähdä päivän, jolloin päättävien tahojen mieleen muistuu ikivanha fakta. Suurin hätä on äänetön. Eniten apua tarvitsevat ne lapset, olipa kyse tietokoneista tai terveistä koulutiloista, joiden avunpyyntö jää kuulematta.

Siksipä Järvenpäässä on pikaisesti tehtävä päätökset lasten siirtämisestä terveisiin tiloihin ja koulutöiden tekemisen mahdollistamisesta jokaiselle oppilaalle.

50 139 - Täyskäännös päätöksenteolle nyt!

Viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen on saatu lehdistä lukea aina vain surkeampia syntyvyyslukuja. Alati laskevasta syntyvyydestä puhuttiin jo 90-luvun lopulla teollistuneiden maiden ongelmana, silloin se tosin ei vielä niin Suomea koskettanut, olihan meillä 90-luvun lama tuonut syntyvyyteen reippaan piikin ylöspäin ihmisten suojatessa työpaikkojaan perheellistymällä ja perhettä kasvattamalla. Nyt on taas lehdissä uudet huippuluvut: vuoden 2017 vauvamäärää vähemmän syntyi viimeksi vuonna 1868. Positiivisena puolena tämän päivän syntyville lienee todettava, että ainakin nykyään lapsikuolleisuus on pienempää kuin tuolloin 150 vuotta sitten.

Miksi syntyvyys sitten laskee? Kun vielä 2000-luvun alussa hehkutettiin neljän lapsen olevan uusi kolme, eli perhekoon kasvua, tänään voisi todeta yhden lapsen olevan uusi kaksi. Itselläni näitä on seitsemän, joten sen paremmin en kumpaankaan normiin mahdu, mutta ilmiötä on kyllä tullut tarkasteltua.

Historian pienien syntyvyyksien takana loistivat nälkä, sairaudet ja pienet synnyttävät ikäluokat. Niissä olosuhteissa lapsia ei yksinkertaisesti voinut syntyä enempää. 2010-luvun syntyvyyteen näistä syistä vaikuttaa lähinnä pienet ikäluokat. Uusia syitä sen sijaan on monta ja jokainen perheyksikkö pohtii lapsilukuaan omista lähtökohdistaan. Hallituksen tempoileva perhepolitiikka ei ainakaan ole omiaan vahvistamaan syntyvyyden kasvua, sillä lapsen hankkiminen on nykyään useimmiten nimenomaa tietoinen ja huolella harkittu päätös, joka vaatii vanhemmilta suunnatonta luottamusta siihen, että elämä lapsen kanssakin sujuu ja leipä riittää vielä yhdelle perheessä lisää. Ennen lohdutettiin odottavaa äitiä sillä, että lapsi tuo leivän tullessaan. Nykyisin tiedetään, että tämä ei pidä paikkaansa, tai että siihen ei voi luottaa.

Jos syntyvyys todella tahdottaisiin nousuun, tarvitsee päätöksentekoon tehdä täyskäännös. Kovasta rahasta ja julkisella velalla pelottelusta on siirryttävä arjen arvostukseen. Hyvinvoivat ja arjessaan jaksavat sekä siihen luottavat ihmiset nimittäin on myös yritysten ja sitä kautta talouden suurin etu ja voimavara.

Mihin sitten päätöksenteossa pitäisi kiinnittää huomiota? Mitä lapsen hankkimista harkitsevat pohtivat?

1. Äitiyshuolto, missä on neuvola, mikä on neuvolan ammattitaito, missä synnytän? Oleellisia kysymyksiä etenkin toista, kolmatta jne pohdittaessa. Pitkät synnytysmatkat ja huonot kokemukset niin neuvolasta kuin kiireisistä synnytyssairaaloista vähentävät halua olla näiden kanssa missään tekemisissä, siihen kun jokainen voi itse vaikuttaa. Sitäpaitsi, jos synnyttämään tarvitsee lähteä satojen kilometrien päähän, kuinka sinne edes ajoissa ehtii ja mihin ne mahdolliset isommat lapset siksi aikaa laitetaan? Äitiyspolin vakiokäynteihinkään ei voi lapsia ottaa mukaan.

2. Onko töitä? Elääkseen täytyy tehdä töitä, sen täällä on jokainen oppinut. Mikä on lapsen merkitys ansiotasolle? Kertyvälle eläkkeelle? Olenko työnantajille pelkkä riesa, josta kannattaa hankkiutua eroon heti ensimmäisen tilaisuuden tullen? Voiko perheellinen olla edes vakavasti otettava ammattilainen?

3. Löytyykö päivähoitopaikkaa? Mistä? Päiväkodit ovat täysiä, lastentarhanopettajista huutava pula. Varhaiskasvatus on lähinnä huono vitsi. Uskaltaako lasta hankkiakaan, jos se tarkoittaa sitä että vähintään vuosi-puolitoista on oltava vain yhden palkan varassa ja sen jälkeenkään ei ole varmuutta siitä, onko mahdollista saada lasta hoitoon turvalliseen paikkaan? Arkeen sopivaan paikkaan? Lähipäiväkotiin? Entä mitä hoito maksaa? Onko siihen varaa?

4. Missä asutaan? Onko tarjota lapselle kotia? Mahtuuko meille? Onko varaa isompaan asuntoon, sopivampaan sijaintiin? Missä säilytän lastenvaunut? Onko ympäristö turvallinen vai löytyikö pihan leikkipaikalta taas huumeruisku ja tienpientareelta rotanmyrkkyä? Vuokrataso on karannut pilviin ja ihmiset asuvat entistä ahtaammin. Asuntoja ei enää suunnitella perheiden tarpeisiin vastaaviksi tai helposti muunneltaviksi, leikkipaikkojen ja lähimetsien tilalla on parkkipaikkaa peltilehmille.

5. Autokin pitäisi vaihtaa. Millä se maksetaan? Kaupunkisuunnittelussa on tehokkaasti unohdettu nimenomaa lapsiperheiden liikkumistarpeet. Pääseekö sairaalaan ilman autoa? Tai terveyskeskuksen päivystykseen? (Onko sellaista edes?), missä sijaitsee neuvola, pääseekö sinne julkisilla? Onko lähikauppaa, puistoja, kerhoja käveltävän matkan tai matalalattiabussi-liikenteen päässä? Onko bussien aikataulut järkevät? Entä päiväkoti, koulut? Pitääkö kuljettaa kaupungin toiselle laidalle, tai kenties useampaan paikkaan, jos on monta lasta? Tuleeko elämästä pelkkää kuljetusrumbaa?

6. Viimeisenä vaan ei vähäisempänä, lakkaanko olemasta minä vanhemmuuden myötä? Onko vielä omaa aikaa, vieläkö voi tehdä lomamatkoja, onko turvaverkkoa omasta takaa? Vai tuleeko minusta pelkkä isä tai äiti, jolla ei ole enää mitään omaa? Nykyään nimittäin ei ole itsestään selvää, että perheellistymisiässä olevilla olisi tukenaan suuri ystävien ja sukulaisten verkosto, enää ei asuta samassa talossa tai pihapiirissä isovanhempien kanssa. Kaikkein vähiten lohduttaa vanhempien sukupolvien kommentit siitä, kuinka hekin ovat käyneet koulunsa viidenkymmenen oppilaan luokissa, kuinka äitiyslomaa oli 12 viikkoa ja lapsilisästä ei oltu kuultukaan. Aika ja ajan vaatimukset nuorelle aikuiselle ovat nykyään täysin erilaiset, enää ei synnytetä saunassa heinätöiden lomassa.

Itse totesin ensimmäistä odottaessani 16 vuotta sitten, että kukaan joka harkitsee asian loppuun asti, ei tee lapsia. Laskeva syntyvyys vain osoittaa todeksi sen, että nykyään lasten hankkiminen nimenomaa on projekti, joka harkitaan huolella alusta loppuun ennen siihen ryhtymistä. Leikkaukset lapsilisään, ehkä tulossa olevan perhevapaamallin uudistus, subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoitus, synnytyssairaaloiden alasajo, lähipalveluista luopuminen, työttömyysturvan heikennykset jne. eivät ainakaan ole omiaan herättämään luottamusta siihen, että tässä yhteiskunnassa voisi perheellinenkin elää riittävän hyvää arkea. Jos syntyvyys tahdotaan nousuun, on nimenomaa tälle luottamusongelmalle tehtävä jotain ja pian. Suurien sanojen sijaan tarvitaan aidoista arjen ongelmista kumpuavia toimia. Nyt.